Joskus on suljettava takanaan ovia, että edestä löytyvien avaaminen olisi mahdollista. Kohdallani on niin, että menneet ovat painolastia, joka on heitettävä tunkiolle. Muuten tuo lika jää raskaana roikkumaan viitan liepeisiin ja sen kietaisu hartioille vain pahentaa oloa, sen sijaan että se lämmittäisi kylmässä viimassa.
Eteenpäin meno on pelottavaa. Edessä on kova ponnistus joka vaatii voimia ja on varmasti raskasta aikaa. Mutta kaikella on aina tarkoituksensa, enkä pelkää eteen heitettyjä koettelemuksia. On tarkasteltava sydäntä ja kuunneltava sielua. Silmät eivät enää näe tarkasti eikä korva kuule, ne vain koettavat myrkyttää mieleni ja uskotella valhetta päähäni. Minun on vain luotettava siihen minkä tunnen olevan oikein.
Joskus edestä löytyvät ovet muuttuvat kerta kerran jälkeen pienemmiksi ja avaimet tuntuvat ruostuvan lukkoihin. Joskus ne ovat valmiiksi avattuja, kullattuja portteja. Minä tiedän, että välillä löydän kuivan ja lämpimän huoneen jossa voin levähtää ja jossa voin sormiani lämmitellä. Aina ei tuuli tuule eikä sade sada.
Jäähyvästi entinen, olet viimeinkin minut vapauttanut. Nyt jaksan taas kolkuttaa seuraavalle käynnille tietäen sen olevan täynnä haavetta tai harhaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti